Minua ahdisti.

En tiennyt tarkalleen syytä, miksi niin oli. Johtuiko se vain tästä tietystä iästä (mitä syvästi kyllä epäilin), vaiko siitä, että kaverisuhteeni erään ystäväni kanssa oli alkanut lipsua vaaralliseen, kohtalokkaaseen suuntaan? Jotenkin olimme aina riidoissa - hän ei luottanut minuun enää, eikä mikään ihme. En kuitenkaan ymmärtänyt, miksei hän olisi voinut antaa minun edes yrittää.

Jotenkin minulla oli kamalan yksinäinen ja tyhjä olo. Pelkäsinkö hänen menettämistään, pelkäsinkö sitä, että oman typeryyteni takia kaikki valuisi pian tyhjyyteen? Vai pelkäsinkö sitä, etten tiennyt mitä tein väärin, ja olinko minä tosiaan muuttunut niin paljon, ettei hän enää tullut enää toimeen kanssani? Oliko tämä kaikki sittenkin vain minun omaa sokeuttani?

Koko ajan tämä ahdistukseni tunkeutui syvemmälle mieleeni. Tiesin, että kaikki oli tavallaan ihan kunnossa, mutta mistä sitten tämä epäily? Ja mitä minä oikeastaan edes epäilin? Itseäni, vaiko kaikkea?

Joskus halusin vain muuttaa pois täältä - jättää kaiken ja kaikki taakseni, aloittaa aivan alusta. Kuka nyt ei sellaista joskus toivoisi. Elämän synkimpinä hetkinä niin tekivät varmasti monet. Kuinka olisikaan ihanaa muuttaa uuteen taloon, jossa eivät pahat muistot kaikuisi ympäri vuorokauden ja saastuttaisi siellä asuvaa sielua. Mieluusti tutkisin lähiön hiekanjyväsestä korkeimpaan puun lehteen. Pitäisin myös uusiin ihmisiin tutustumisesta, heidän arvioimisestakin.

Olin kasvanut tähän maailmaan kylmänä ja pessimistisenä ihmisenä. En oikeastaan jaksanut uskoa kenestäkään mitään hyvää, ja jos joku sai silmissäni idiootin leiman, se myös pysyi siinä. Tietenkin oletin, että kaikki antaisivat minulle anteeksi inhimilliset virheeni, siitä ei nyt ollut epäilystäkään. Voisi kai sanoa, että olin ylimielinen, ihmisistä piittaamaton kylmä persoona. Pidin kyllä siis ihmisistä jossakin mielessä, mutta vain sellaisista, jotka eivät käyneet hermoille. Sellaisia olivat esimerkiksi persoonat, jotka inttivät vastaan vain periaatteen vuoksi; sellaiset, jotka kyselivät aina kuulumisia ja tunkivat asiansa joka paikkaan. Toisaalta taas uusiin naapureihin tutustuminen olisi käynyt minulta hitaasti, sillä rakastin myös yksinolemista.

Hyvin pitkän aikaa minusta oli tuntunut, ettei kukaan oikeastaan ymmärtänyt minua. Enkä minäkään lopulta enää jaksanut ymmärtää muita. Annoin ihmisten olla, ja niin pian minäkin sain oman rauhan.

Lopultakin.

Minulla on nälkä. Niin hitonmoinen nälkä, etten oikeastaan edes enää tunne sitä. Olen syönyt.. olen syönyt.. kaksi kaurakeksiä ja yhden pannukakkupalan. Ja kello on 18:58.

Syöminen muuten on vaikeaa. Tai siis se, että muistaa syödä, on vaikeaa. Sitä paitsi se on minusta ihan turhaa, aivan niin kuin nukkuminenkin. Molemmat ovat tyhmiä toimituksia, jotka vain vievät aikaa, ja pakottavat ihmiset tiettyihin rutiineihin. TURHAA.

Luettuani nyt siis sen Harry Potter and the Deathly Hallow'sin viimeinkin loppuun, minuun iski kamala hinku kirjoittaa Potter slashia. Olen miettinyt eri parituksia, ja jotenkin haluan vetää mukaan Siriuksen ja Severuksen. Sekä Harryn, Harry on must. En vain keksi mitään hyvää juonta, se on vaikeaa. Odottelen yhä, että minuun iskisi jokin yliluonnollinen inspiraatio, mutta sitä ei näy eikä kuulu. Turhauttavaa, saanen sanoa.

Haluaisin osata piirtää. Siis ihan kunnolla piirtää, niin että niistä tuhruista tulisi kunnollisia ilman mitään mallia. Olen ajatellut, että hankkiutuisin jollekin piirtämiskurssille. Siitä voisi olla aika paljon apua, varsinkin kun nuo ihmisten mittasuhteet vielä tökkivät. Ja se, miten eri asentoja voisi piirtää. Olen alkanut kyllästyä niihin iän ikuisiin seisoviin, isosilmäisiin mangatyylisiin miehiin, jotka koreilevat jossain hiton kauluspaidassa. Ihan vain oman mielenterveyteni tähden toivon, että osaisin piirtää.

Huomasin myös, että kaikki suunnitelmat kesälomaani varten eivät suinkaan toteutuneet. Minun piti treenata armeijaa varten. Silti olen ehtinyt tehdä niin vain muutaman kerran. Olen pyöräillyt jonkun verran, joten jalkalihakseni eivät ole onneksi surkastuneet aivan olemattomiin. Tiedättekö, ihan sama, en jaksa puhua nyt liikunnasta. Enkä juurikaan mistään muusta. Tahdon, että joku ihana ihminen antaa minulle aiheen (=juonen alun), jolla saan jotenkin paritetuksi noita edellämainitsemiani Potter-hahmoja.

Sain rahat tilille jo vähän aikaa sitten. Ostin kirjankin jo päiviä sitten, itse asiassa maanantaina. Olen päässyt hiukan yli puolenvälin - tarkalleen ottaen olen sivulla 419. Kirjan lukemine on käynyt erittäin hitaasti, koska se on englanniksi. Sanakirjasta ei ole kyllä pitänyt katsoa vielä mitään, mutta minulla on vain paha tapa kiirehtiä lauseiden edelle, jolloin se oikea merkitys saattaa vääristyä (ihan sama tajusitko, minä en ainakaan : D)

Olen miettinyt vähän aikaa, kuinka tuota kirjaa pitäisi lukea. Pitäisikö minun nopeasti ahmaista se ja sitten hehkuttaa, vai edetä vähitellen, niin että jännitys ja ärsyttävä epätietoisuus lopulta räjäyttävät pääni? Olisi kai turvallisinta valita keskitie noiden vaihtoehtojen väliltä. Luen aina koko päivän (enkä vain iltaisin niin kuin alussa tein), mutta pidän pieniä taukoja. Nytkin on itse asiassa melko vaikeaa olla erossa tuosta kauan puhutusta kirjasta.

Viimeinen Harry Potter on saanut minut älähtämään kaksi kertaa ääneen "Mitä?!". Ensimmäinen kerta oli, kun sain kuulla Tonksin olevan raskaana. Seuraavan kerran parkaisin kun luin, että Kalkaroksesta oli tullut Tylypahkan rehtori. J.K. Rowlingilla on kyllä taito pitää lukijansa jännityksessä loppuun saakka (vaikka toivonkin ettei sitä loppua koskaan tulisikaan). Tarinan edetessä sitä alkaa itsekin muodostamaan teorioita päässään, pohtimaan mikä voisi olla mahdollista ja mikä ei.

No, nyt kun tässä välissä kävin tyhjentämässä tiskikoneen, taidan palata kirjan ääreen. Ehkä vielä tulen tänään jossakin vaiheessa kirjoittelemaan.