Minua ahdisti.

En tiennyt tarkalleen syytä, miksi niin oli. Johtuiko se vain tästä tietystä iästä (mitä syvästi kyllä epäilin), vaiko siitä, että kaverisuhteeni erään ystäväni kanssa oli alkanut lipsua vaaralliseen, kohtalokkaaseen suuntaan? Jotenkin olimme aina riidoissa - hän ei luottanut minuun enää, eikä mikään ihme. En kuitenkaan ymmärtänyt, miksei hän olisi voinut antaa minun edes yrittää.

Jotenkin minulla oli kamalan yksinäinen ja tyhjä olo. Pelkäsinkö hänen menettämistään, pelkäsinkö sitä, että oman typeryyteni takia kaikki valuisi pian tyhjyyteen? Vai pelkäsinkö sitä, etten tiennyt mitä tein väärin, ja olinko minä tosiaan muuttunut niin paljon, ettei hän enää tullut enää toimeen kanssani? Oliko tämä kaikki sittenkin vain minun omaa sokeuttani?

Koko ajan tämä ahdistukseni tunkeutui syvemmälle mieleeni. Tiesin, että kaikki oli tavallaan ihan kunnossa, mutta mistä sitten tämä epäily? Ja mitä minä oikeastaan edes epäilin? Itseäni, vaiko kaikkea?

Joskus halusin vain muuttaa pois täältä - jättää kaiken ja kaikki taakseni, aloittaa aivan alusta. Kuka nyt ei sellaista joskus toivoisi. Elämän synkimpinä hetkinä niin tekivät varmasti monet. Kuinka olisikaan ihanaa muuttaa uuteen taloon, jossa eivät pahat muistot kaikuisi ympäri vuorokauden ja saastuttaisi siellä asuvaa sielua. Mieluusti tutkisin lähiön hiekanjyväsestä korkeimpaan puun lehteen. Pitäisin myös uusiin ihmisiin tutustumisesta, heidän arvioimisestakin.

Olin kasvanut tähän maailmaan kylmänä ja pessimistisenä ihmisenä. En oikeastaan jaksanut uskoa kenestäkään mitään hyvää, ja jos joku sai silmissäni idiootin leiman, se myös pysyi siinä. Tietenkin oletin, että kaikki antaisivat minulle anteeksi inhimilliset virheeni, siitä ei nyt ollut epäilystäkään. Voisi kai sanoa, että olin ylimielinen, ihmisistä piittaamaton kylmä persoona. Pidin kyllä siis ihmisistä jossakin mielessä, mutta vain sellaisista, jotka eivät käyneet hermoille. Sellaisia olivat esimerkiksi persoonat, jotka inttivät vastaan vain periaatteen vuoksi; sellaiset, jotka kyselivät aina kuulumisia ja tunkivat asiansa joka paikkaan. Toisaalta taas uusiin naapureihin tutustuminen olisi käynyt minulta hitaasti, sillä rakastin myös yksinolemista.

Hyvin pitkän aikaa minusta oli tuntunut, ettei kukaan oikeastaan ymmärtänyt minua. Enkä minäkään lopulta enää jaksanut ymmärtää muita. Annoin ihmisten olla, ja niin pian minäkin sain oman rauhan.

Lopultakin.